Alustus:

Päivän ajatukset koskevat (muutamien lempikiinnostuksenkohteelleni liikenteelle uhrattujen ajatusten lisäksi) lähinnä kesken olevia työtöitä ja tekemättömiä kotihommia, kuten pitkin pihamaata lojuvia marjapensaista ja muista puskista harvennettuja oksia, jotka pitäisi silputa kompostiin, jota varten pitäisi rakentaa uusi lehtikompostin kehikko, jonka tekemistä helpottamaan pitäisi rakentaa sahapukki, mikä sekin näin moottorisahattomassa taloudessa (enkä taatusti tätä varten moottorisahaa hanki!) on pienen operaation takana... Ja sitten pitäisi tietysti inventoida talouden jämälaudat, ettei vaan tule vahingossa käytettyä pukkiin sellaisia, joita tarvittaisiin kompostikehikkoon.

Hoh hoijaa, tällaista arkea se on muissakin perheissä, ehkä. Tai sitten kaikki järkevämmät emännät ostavat kehikon valmiina Bauhausista, eivät tarvitse sahapukkia (vaikka omistavatkin varmuuden vuoksi moottorisahan) ja silpauttavat oksatkin saman tien kun ovat leikanneet ne puskistaan - siis heti marjojen poiminnan jälkeen eikä viidestoista päivä. Tämä onnistuu, kun ei sotkeennu yhdistysharrastuksiin eikä politiikkaan, palkkaa empimättä siivoojan eikä viivytä päivällisvalmisteluja suostumalla lapsen ehdotukseen vaihtaa Pikkukakkonen (Yle pätkii meillä näin digiaikaan siirryttyä edelleen kiusallisesti) viidennenkymmenennen dinosauruskirjan live-lukuhetkeen...

Alustus nro kaksi - leipätaikina: 

"Dinisten" ja ruoan jälkeen muistin, etten ostanut leipää kaupasta, kun ajattelin leipoa itse. Poika juoksi innosta kiljuen osallistumaan hommaan ja vaivasikin taikinan alusta loppuun. "Äiti kato, sulla on tässä oma LUOMUTAIKINAKONE! Tää toimii ilman sähköö!" Leipomiseen vakiona kuuluvaan "saanko maistaa käsiin jäänyttä taikinaa ennen kuin pesen"-vaiheeseen asti taikinakoneesta taikinassa olivat vain kaksi kättä ja aavistus hihoja; maistelun jälkeen myös pöytä, olkapäät, maha, leuka, nenä ja vessan oven kahva. Kivaa oli kuitenkin, kyllä ylpeä äiti nyt luomuleipäkoneesta yhden pyykätyn paidan ja parit ovenkahvanpesut ilolla maksaa!   

Lopustus:

Päivän viimeiset ajatukset koskevat keskeneräisten hommien lisäksi mopoautoja. Mitä mieltä niistä pitäisi olla: ovatko ne hyviä, kun raskaamman ja tukevamman "kauppakassin" sijaan kulkemaan pääsee vähemmän polttoainetta kuluttavalla kulkupelillä eli autoa ekologisemmin? Tai kun yhden mopoilijan sijaan mopoautoon mahtuu kyytiin kaksi? Vai ovatko ne sittenkin epäekologisia, jos niiden kautta nuoret kasvavat heti mopokortti-iästä polkupyörän ja julkisten käyttämisen sijaan yksityisauton rattiin?

Hiljan oli jossakin lukemassani lehdessä juttu, jossa nuori nainen ihasteli miten hienoa on jo alaikäisenä ajaa kulkupeliä, joka ei oikeastaan juuri autosta eroa. Yhtäkkiä tajusin, että ikäiseni ja minua nuoremmat naiset istuvat sankoin joukoin ja sitkeästi yksityisautojen rateissa. Mistä tulevaisuudessa syntyy joukkoliikenteen pääkäyttäjiin kuuluva "vanhempien naisten" joukko? Pitänee pistää toivo käyttäjäsegmentin muutokseen, siis joukkoliikenteen trendiksi muuttaviin miehiin.

Miesten joukkoliikenneryntäystä odotellessa olenkin jo kehitellyt haavetta joukkoliikennevälineistä, joissa voisi työmatkallaan tönittävänä seisomisen sijaan lukaista aamun lehden kahvikupposen ääressä rauhassa istuskellen. Toimisihan tuo sama hartiahieronnalla työpäivän päätteeksi, elävällä musiikilla, kielikurssitarjonnalla, jos turvallisuusseikat saataisiin kuntoon ehkä jopa liikkuvaksi kuntosaliksi varustettuna... Käyttäjäryhmäkö määrää joukkoliikenteen ilmeen ja imagon? Ehkä osaksi myös toisin päin.

* * *

Ja vielä lisäys 7.9.:

Tässä linkki yhteen mopoautoartikkeeliin (ei vissiin se mainitsemani tai sitten lehdessä oli eri kuvat ja kuvatekstit kuin nettiversiossa...): http://www.aamulehti.fi/teema/autot/jutut/7732.shtml