Uusi yhteistoimintalaki tulee voimaan heinäkuun alusta. Lain piiriin tulevat samalla aiempien vähintään 30 henkeä työllistävien yritysten lisäksi myös 20-29 henkeä työllistävät yritykset - näiden osalta lakia aletaan tosin soveltaa vasta vuoden kuluttua.

Eilisen Aamulehden mukaan lain piiriin joutuvat yrittäjät ovat nyt kiireesti irtisanomassa työntekijöitä ja pilkkomassa firmoja kahdeksi pienemmäksi välttääkseen yt-lain velvoitteet. Enpä voi muuta kuin ihmetellä. Minusta lain velvoitteet 20-29 henkeä työllistäville yrityksille kuulostavat toimintatavoilta, joiden pitäisi olla arkipäivää pienemmissäkin yrityksissä! Yt-laki edellyttää työnantajan esittelevän työntekijöille firman tilinpäätöksen ja kertovan silloin tällöin firman taloudellisesta tilanteesta, kannattavuudesta, palkkatasosta ja uusien palkattavien tarpeesta, pitävän työntekijöiden kanssa palaveria (=yhteistoimintaneuvottelut) ennen kuin ketään irtisanotaan ja lisäksi varoittavan irtisanomisten tarpeesta vähintään 5 päivää ennen neuvottelujen aloittamista. Lisäksi vaaditaan, että henkilökunnan sosiaalitilojen suunnittelusta ja virkistysrahojen käytöstä sekä oleellisesti työntekoon vaikuttavista asioista - kuten vaikkapa toimintojen lopettamisesta tai siirtämisestä toiselle paikkakunnalle - tulisi neuvotella itsensä henkilökunnan kanssa.

Eivätkö nämä vaatimukset ole ihan kohtuullisia, ja oikeastaan pienemmänkin yrityksen hyvään, avoimeen yrityskulttuuriin kuuluvia? Eikö vaikka vain yhdenkin ulkopuolisen työntekijän pitäisi yhtä lailla saada kuulla työnsä jatkuvuudesta tai yrityksen toiminnan muutoksista?

Luulisipa myös, että kahden erillisen firman pyörittämisen vaatima paperityö olisi suurempi vaiva ja kustannus kuin se, mitä vaaditaan yt-lain vaatimusten täyttämiseen. Vai eikö alle 30 hengen yrityksistä osalla olekaan puhtaita jauhoja pussissaan? Ovatko työntekijät hyväksikäytettyjä, kun firman tuloksesta ei voi avoimesti puhua? Syntyykö tulos jostakin, jota ei haluta julkiseen tietoon levitellä? Vai pelätäänkö, että työntekijät lähtevät välittömästi lipettiin, jos paljastuukin, että yritys keikkuukin konkurssin partaalla? 

Syitä yhteistoimintavelvoitteiden inhoon voi tietysti olla monia, mutta kyllä yrittäjien ylenmääräinen pelästys ja purnaus kuulostaa minusta melkoisen liioitellulta. Hyvä työnantaja voisi lain piiriin siirtymisessä nähdä myös pistämättömän mahdollisuuden sitouttaa henkilökuntaa paremmin yritykseen ja parantaa henkilöstöilmapiiriä. Mutta ehkäpä joku yrittäjä kirjoitustani luettuaan kohta ottaa yhteyttä ja valottaa, mikä lain vaatimuksissa on se ylitsepääsemätön hankaluus. Edelleen minua kiinnostavat kovasti talous, yrityselämän kilpailukyky ja elinvoimaisuus, siksi toki haluaisin tämänkin ymmärtää. Maalaisjärjellä vielä toistaiseksi ajattelen, että paras keino ehkäistä turhat puljailut työntekijämäärien suhteen olisi siirtää vaan yhdenmukaisten menettelytapojen piiriin kaiken kokoiset firmat, pienemmissä vaan toteutus hoidettavaksi vähän vähemmän virallisesti kuin isommissa.