Pilkkupoika

Sunnuntain kokopäiväretki Mänttään, jota innoissaan puuhasin kiitokseksi vaalityöhöni osallistuneille, muuttui viime hetkellä kiireettömäksi sunnuntaiksi kotipihalla. Kaksi perhettä oli kuumeessa, Mänttään oppaaksemme lupautunut vihreä kunnanhallituksen jäsen vatsataudin kourissa ja omalla pojalla alkoi vesirokko. Voisiko paremmin osua yhden retken osalle?! Itkin harmistustani vain hiukan ja peruin sitten koko retken, peruutuskustannukset jäivät sentään kohtuullisiksi. Ehkä myöhemmin keväällä uudestaan paremmalla menestyksellä.

Nautittiinkin siis varatut retkieväät aurinkoisella kotipihalla. Mies puuhasi omia kunnostushommiaan, minä siivosin ruusu- ja perennapenkkejä ja levitin kanankakkaa. Ja illalla saatiin iloksemme vielä vieraitakin, lapsiperhe hakemaan parhaimmillaan tartuttavaa vesirokkoa – se on parempi sairastaa lapsena ja vanhempien työn kannalta sopivaan saumaan, nääs...

Meillä on siis pilkkupoika. Lauantai-iltana löydettiin täppiä, sunnuntaina niitä oli vähän enemmän mutta vauhtia ei lainkaan vähemmän. Vasta tänään (ma) iltapäivää kohti alkoi itketys ja kutitus. Hämmästyksekseni viisivuotiaani ilmoitti myös, ettei suostu menemään ulos, kun ”näyttää tältä”, eikä kukaan saa nähdä pilkkunaamaa. Miten jo nyt? Lapsi on vasta viiden, eikä maailman roolien pitäisi vielä noin kovasti painaa. Elinkö itse ihan eri maailmassa vai olenko vaan unohtanut? Ehkä molempia?

Aina välillä mediassa kerrotaan suurenmoisesta keksinnöstä, miten firma voi palkata lastenhoitajan, joka sitten on milloin kenenkin työntekijän sairaan lapsen kanssa isien ja äitien jatkaessa tärkeitä töitään. Kuka on kehdannut edes ehdottaa moista?! Lääkäriäitini siteerasi joskus aiemmin muksun sairastaessa jotakuta kollegaansa, joka oli sanonut, että lapselle tulisi suoda oikeus myös sairastaa, tietty turvallinen sairaana olemisen kokemus siinä kuin muutakin elämänkokemusta. Ettei sairaus siis ole aina huono asia, vaan tärkeä osa normaalia elämää. (Samahan itse asiassa pätee kaikkeen: ei tunnisteta onnea, jos ei ole olemassa hieman onnettomuuttakin...) Eikö olisi rikos viedä vanhemmilta samainen kokemus oman lapsen sairastamisesta; ne pysäyttävimmät, raastavimmat, ehkä kiukuttavatkin, mutta kuitenkin lähentävimmät hetket?

 
< Edellinen   Seuraava >

Kommentteja


Sivu 1 0 ( 0 Kommentteja )
©2006 MosCom

Kommentoi: Pilkkupoika...

Kirjoita kommenttisi:

Nimi: (pakollinen)

E-mail: (pakollinen)
Sähköpostiosoitteesi ei näy sivuilla - ainoastaan sivuston ylläpitäjälle
Kotisivu: (vaihtoehtoinen)



Kommentti: [BBcode]