Kaavoitus muistuttaa tavallaan bruttokansantuotetta. Seuraavat lauseet ovat ammattitoimittajan tekstiä bkt:ta käsitelleestä artikkelista: 

"Tutkimukset ovat todenneet, että bruttokansantuotteen kasvu ei enää pariinkymmeneen vuoteen ole johtanut ihmisten tunteman hyvinvoinnin kasvuun.

Bkt-mittarin puutteita onkin helppo osoittaa. Ympäristön saastuttaminen kuten liikenneruuhkat ovat bkt:n kannalta hyvä juttu, samoin vaikkapa tupakkateollisuus ja sen aiheuttamat sairastumiset. Sen sijaan useimpien ihmisten hyvinvoinnin lisääntymisenä kokema vapaa-ajan kasvu ei ole bkt:n kannalta hyvä juttu.

Vaikeutena on, että tavaratuotannon ja rahan liikkumisen mittaaminen on helppoa verrattuna niihin asioihin, joita käytetään erilaisissa brutto-onnellisuusindekseissä."

Maankäyttökin on ala, jossa kasvu on periaatteessa yhteiskunnan hyvää, mutta ei silti välttämättä lisää hyvinvointia saati onnellisuutta. Tuotetun rakennusoikeuden mittaaminen on helppoa, mutta viihtyisyyttä, yhteisöllisyyttä, terveellisyyttä tai turvallisuutta mitataan vasta välillisesti alueen arvostuksen nousussa, jos siinäkään.

Kaavoitus on hyvin tärkeä ala. Ympäristössä riittää suunniteltavaa, olemassa olevissa ympäristöissäkin on paljon kehittämisen varaa. Onnistuneesta tuloksesta nauttivat kaikki, muutkin kuin maan- ja kiinteistönomistajat. Mutta entä sitten, jos ei suunnittelijalta tilata pyrkimystä ympäristön laadun kannalta parhaaseen lopputulokseen, vaan jotakin muuta? Vaikka tuotettujen kaavojen lukumäärää ja neliömääräisiin tehokkuustavoitteisiin pääsemistä? Tai olemassa olevasta ympäristöstä tai mittakaavasta välittämättä rakennuspaikkoja sellaisille intressitahoille, joiden halutaan sijoittuvan kunnan alueelle tuomaan yhteisöveroja? Entä jos tilataankin työtä, ei elinympäristöä?

Päättäjällä on kova työ pitää päätä kylmänä. Mikä onkaan koko yhteiskunnan pitkän tähtäimen etu?

Kaikkeen muuhun pyrkiminen on kohtuutonta itsekkyyttä.