Sataa ja tuulee. On siirrytty talviaikaan. Perhe nukkuu vielä. Hiljainen ja rauhallinen aamuhetki. Vapaapäivä. Ja hyvä mieli eilisestä päivästä.

Pääsin eilen pikavauhtia eroon lopuista sadasta esitteestäni. Vaalikopilla oli vilinää ja hyviä keskusteluja, juutuin sinne pidemmäksikin aikaa kuin oli alunperin tarkoitus. On jälleen ollut ilo tavata tamperelaisia, käydyt keskustelut ovat olleet antoisia ja mielenkiintoisia, olen saanut paljon ajateltavaa ja joitakin uusia näkökulmia maailman menoon. Koskettavimpia ovat lopulta olleet keskustelut alkoholistien ja yhden seitsemättä kertaa vankilasta vapautuneen asunnottoman huumeveikon kanssa - sellaisten ihmisten, joille minulla ei ole ollut paljoakaan annettavaa, heillä enemmän minulle. Haluaisin auttaa, mutta en tiedä miten. Kaikki näistä ihmisistä korostivat, miten tärkeää olisi, että apua ja tukea olisi saatavilla silloin, kun avun tarvitsija itse saa hetkeksi itsään niskasta kiinni ja edes ohi vilahtavan hetken uskoo mahdollisuuteen päästä irti kierteestä, jossa ei haluaisi olla, mutta joka sitoo sittenkin vahvemmin kuin mikään. Ei riitä, että saa ajan jollekin vastaanotolle kolmen viikon päähän tai asunnon puoli vuotta vankilasta vapauduttaan. Näihin resurssiasioihin pystyy politiikassa varmaankin vaikuttamaan. No, näistä keskusteluista ei jäänyt hyvä mieli, en aikonut itse asiassa kirjoittaa lainkaan tästä, vaan eilisen Onnellisista kaupungeista ja Katastrofin aineksista.

Olin eilen Dodon Onnelliset kaupungit -tapahtumassa. Ohjelma oli mielenkiintoinen ja hieno, järjestelyt toimivat (paitsi aikataulu, joka petti jonkin verran), mutta yleisöä valitettavan vähän. Liekö tapahtumasta tiedotettiin lainkaan medialle? Aihe olisi ollut parin lehtijutun arvoinen: mikä on kuluttamisen ja kaupunkilaisuuden suhde, mikä asumisen ekologisuuden ja onnellisuuden? Millainen on hyvä ympäristö, miten se luodaan? Itse jäin miettimään erityisesti tavallisten kansalaisten osallistumisen mahdollisuuksia kaupunkisuunnitteluun ja kaupungista tehtävään päätöksentekoon. Useat eivät halua osallistua, eivät joko jaksa tai eivät ajattele sen olevan mahdollista. Kaikenlainen näennäiskuuleminen pahentaa tilannetta, vie viimeisenkin uskon kansalaisäänen kuulumisesta. Dodon Wikisuunnittelusessio näytti kuitenkin mainiolta, kunnallisvaaliehdokkaat tuunasivat ryhmätyönä tamperelaisille tuttuja asuinympäristöjä.

Arkkitehditkin saivat puheenvuoroja, vaikka ammattikuntana melkoisesti kritiikkiä myös. Valitettavan aiheellisesti, pakko myöntää. Kaikki ammattilaistenkaan suunnitelmat eivät ole hyvää ympäristöä. Kaikenkaikkiaan tilaisuus oli kuitenkin juuri sellaista kansalaisten, päättäjien ja arkkitehtien välistä vuoropuhelua kaupunkiympäristöstä, mitä tampereellakin tarvittaisiin. Tai siis olisi ollut, jos yleisöä olisi ollut enemmän, päättäjät oikeita päättäjiä eivätkä vasta sinne pyrkimässä ja media viemässä tietoa keskustelusta laajemmille foorumeille. Arkkitehtikunta on jostakin käsittämättömästä syystä vaiennut vuosikausia omasta työstään, kieltäytynyt keskustelemasta toistensa töistä sillä varjolla, ettei kollegaa saa arvostella. Silti on haluttu pitää kynsin hampain kiinni siitä, että vain ammattilainen ymmärtää oikeasti hyvän ympäristön päälle. Miten niin, jos ammattilaisenkaan ajatukset eivät pääse keskusteluissa hioutumaan? Ihmisiähän me arkkitehditkin vain olemme, tarvitsemme muutakin näkemystä kuin arkkitehtilehdessä julkaistut kollegojen työt. Olisi korkea aika laajentaa arkkitehtuurikäsityksiä ja tuoda suunnittelu näkyvämmin osaksi yhteiskunnallista keskustelua, sillä todellisuudessa arkkitehtuuri ja ympäristön suunnittelu ON oleellinen osa yhteiskuntaamme ja elämäämme. Kaupunki (rakennettu ympäristö) on yhteiskuntamme käyttöliittymä.

Jouduin livistämään Dodon tilaisuudesta jonkin aikaa ennen loppua ehtiäkseni vihreiden tarjoamaan elokuvaan. Kaikki lipun vaalimökkeröltä hakeneet eivät tulleet paikalle (ilmainen = ei minkään arvoinen ;( ), joten mahduin lopulta mukaan. Websterin dokumentti Katastrofin aineksia oli parempi kuin olin odottanut, koskettavakin. Työkaverini oli ihan oikeassa kommentoidessaan, etteivät perheen yritykset kaikessa fanaattisuudessaan aina kovin vihreitä olleet, esimerkiksi kerrostaloasunnon kaukolämmityksen kytkeminen pois päältä ja asunnon lämmittäminen ennemmin sähköllä (olkoonkin että vihreällä) kuulosti hölmöläisen hommalta, samoin ennestään taloudessa olleista muovitavaroista luopuminen ja uusien muista materiaaleista tehtyjen hankkiminen tilalle. Paljon fiksumpaahan on käyttää loppuun asti kaikki se, mikä on kerran valmistettu... 

Silti dokumentti sai jälleen ajattelemaan sitä, mitä olen viime viikkoina pohtinut taustalla muutenkin: pitäisikö olla rohkeampi, vaatia itseltään ja muilta paljon enemmän tekoja luonnon hyväksi? En pidä pakoista, olen uskonut ennemmin taloudellisen ohjauksen voimaan. Mutta mitä jos se ei riitä (kuten näyttää ettei riitä)? Miten äärettömän vähästä me olemmekaan lopulta valmiita luopumaan, vaikka näemme että maailma on menossa kieroon. Miten paljon on riittävästi, miten paljon sittenkin liian vähän? Elokuvan jälkeen keskusteltiin vielä parinkymmenen hengen voimin Falls'issa. Hyvät keskustelut. 

Jaoin leffan ja keskustelutilaisuuden yleisölle muutamat viimeiset vaaliesitteeni, ei tarvinnutkaan enää jaella niitä kotimatkalla postiluukkuihin... ;) Nyt jäi kyllä iso osa kotikaupunginosa Härmälääkin jakelematta... Mutta silti hyvä fiilis tästäkin vaalienalusajasta! Lämmin kiitos kaikille hengessä mukana olleille.