Valitin edellisessä kirjoituksessa (ihan turhaan, ylimalkaan valittamisen sijaan kannattaisi keskittyä tekemään asioille jotakin) etten muka olisi saanut vaaliteemoja kirjoitettua auki nettisivuilleni, mutta sitten heti sain nekin avattua vaaliteemasivulle hieman monisanaisemmin. Kyllähän tämä tästä.

Tänään kun lukaisin jääkaapin ovesta lapsen hammashoitokutsukirjeen, teki mieli kyllä lisätä teemojen listaan vielä yksi. Paperista kävi nimittäin rivien välissä ilmi, että vaikka meidän poikamme nyt viimein on saanut kutsun vasta vuoden odotettuun 6-vuotishammastarkastukseen (ehtii nipin napin käydä hammashoitolassa vielä ennen 7-vuotispäivää), tästä eteenpäin lasten hampaita ei enää tarkistetan kuin 5, 8, 11 ja 14-vuotiaina. Siis samaan aikaan kun ruokailutottumusten uutisoidaan menevän jatkuvasti huonompaan ja lastenkin napostelun lisääntyvän, samalla Tampereella vähennetään hammastarkastuksia ja hampaiden hoidon opetusta esikoulu- ja alakouluikäisille. Taas yksi sellainen säästö, josta seuraa tulevien vuosien pitkä penni! Terveyteenhän pitää panostaa, juuri etukäteen annettuun hoitoon ja opastukseen, ettei tarvittaisi niin paljon pitkiä, kalliita, kivuliaita eikä muuten hankalia hoitoja sitten myöhemmin.

Asioissa on tietysti aina monta puolta. Tässä joku aika sitten juttelin juuri erään rouvan kanssa siitä, pitäisikö hoitotakuut määrätä laissa, että hoitoa saisi. Mutta mitä hyödyttää laki, jolla kunta velvoitetaan antamaan jotakin, mitä sillä ei ole? Nykyisiäkään hoitotakuita ei pystytä täyttämään. Valtio on vuosien varrella antanut kuntien hoitoon monia sellaisia asioita, jotka aiemmin kuuluivat sille. Samalla kuntalaiset ovat joutuneet epätasa-arvoiseen asemaan kunnan varallisuuden ja päätöksentekijöiden prioriteettien perusteella. (Aina ei taatusti kyse ole edes siitä, etteikö rahaa olisi, vaan siitä, mihin sitä halutaan käyttää...) 

Entä miksi rahan osoittaminen oikeisiin kohteisiin on niin hankalaa? Kaupungin kokoinen yksikkö on monitahoinen. Jokainen pitää oman tahonsa hankkeita tärkeinä, harva hahmottaa mihin toisen sektorin rahat kuluvat. On ollut ihmeellistä oppia, että katukiven viistous jälkikäteen esteettömyyden edistämiseksi maksaa 500€ metriltä. (Kannattaa siis tehdä kerralla esteetöntä! :) ) Tai että kieltämällä pyöräilyn talvella Hämeenkadulla kaupunki säästää kiinteistöille siirtyvinä talvikunnossapitokuluina 250 000€, Hämeenkadun ja Itsenäisyydenkadun yhteisosuudella tuplaten eli 500 000€. (Pitäisi siis muuttaa vastuunjakoperusteita niin, ettei pyöräily olisi kustannustenjaon määräävä tekijä.) Tai että Tampeella ei pystytä lisärahallakaan purkamaan näitä tässäkin mainittuja hammashoitojonoja, kun sillä palkkaa, mikä suostutaan maksamaan, ei löydy tekijöitä. Tai että Hämpin parkiin oli kuitenkin varaa antaa kymmeniä miljoonia takausta, kun se raha odotetaan saatavan takaisin. Työmatkaliikenteen kuntoa, talvipyöräilyn liikenneturvallisuutta, esteettömyyden tuomaa elämänlaadun ja itsenäisen liikkumisen mahdollisuuksien paranemista ja ehkäisevän terveydenhoidon tuomia säästöjäkö ei siis "odoteta saatavan takaisin"?

Tarvittaisiin kiireesti uusia mittareita hankkeiden tarpeellisuuden arviointiin. Raha ei kaikessa selkeydessäänkään riitä mittariksi, tarvitaan ainakin ympäristöarvoluku ja onnellisuusindeksi sen oheen.