Puuh, nyt on kunnallisvaalikampanja avattu syksyn ensimmäisellä vaalikahvittelulla.

Testasimme samalla ystävättäreni Annan suurenmoista ideaa liikkuvasta vaalikahviosta. Annan vihreästä kankaasta ompelemat K A H V I H E T K I kirjaimet roikkuivat pyykkipojin narulle ripustettuna kahden tolppina toimivan ongen välissä ja kyltin alla komeili pieni taittopöytä neljine pilkkijakkaroineen ja vihreine liinoineen. Erikoisuutena kahvilassa tarjoiltiin "Vihreän Kirsikan vaalileivoksia", jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan saivat ihmisten suut hymyyn. (Siis niiden, jotka pysähtyivät kahville asti, alkoi nimittäin sataa parahiksi, kun saimme kahvilamme viritettyä Kuninkaankadulle... eikä keskustelun avaaminen ventovieraiden kanssa muutenkaan ole helppoa, harvaa saa innostumaan oikein pysähtymään pidemmälle juttutuokiolle.)

Hassua kyllä, eniten kahvittelu näytti kiinnostavan ihmisiä lopuksi, kun Annan ja Suvin (joka myös on vihreiden ehdokkaana!) kanssa viimein istuimme itse alas hengähtämään ennen pillien pakkaamista takaisin pussiin - tai siis taakkapyörään. Jälleen tuli todistettua, että kun itsellä on hyvä mieli ja mukavaa seuraa, vieraankin on helpompi lähestyä. Ja parhaimmillaan hyvä mieli tarttuu. :) 

Lämmin kiitos kaikille kahvihetkeemme pysähtyneille!

* * *   

Sitten asiaan: itseäni eniten mietityttämään jäänyt keskustelu käytiin päivähoidosta. Miten paljon yhteiskunnan pitää tukea päivähoitoa ja kenellä tuettuun hoitoon on oikeus? Miksi nekin, jotka ovat päivät kotona eivätkä edes yritä hakea töihin, ovat oikeutettuja kunnalliseen päivähoitoon?

Itse jäin oikeastaan jälleen kerran pohtimaan kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta. Nämä ovat hirveän vaikeita asioita, joihin en kerta kaikkiaan osaa ainakaan suoralta kädeltä esittää mitään kaikkia tyydyttävää ratkaisua. Aina on niitä, jotka käyttävät yhteiskunnan tarjoamia palveluja väärin. Suurin ongelma ei siis ole ollenkaan se, että joku pistää lapsensa hoitoon vaikka on päivät kotona ja vie siten ehkä päiväkotipaikan sitä periaatteessa enemmän tarvitsevalta perheeltä, ongelma on siinä ettemme osaa aina katsoa asioita yhteiskunnan ja toisten ihmisten kannalta ja yritämme saada itselle enemmän kuin mikä on kohtuullista ja oikein.

En tiedä miten kohtuuteen tyytymiseen päästäisiin. Päivähoidonkin kohdalla on vaan luotettava siihen, ettei päiväkotipaikkoja turhaan haettaisi. Ei minulla eikä varmaan kovin monella muullakaan ole kykyä arvioida perheen tilannetta heitä itseään paremmin. Kotona oleminen voi ulospäin näyttää löysäilyltä, vaikka oikeasti sisältäisi kokopäiväistä opiskelua tai aktiivista hakemusten laatimista. (Työn hakeminen on ainakin minulle ollut todella kokopäivätyötä. Miten paljon helpompaa henkisesti onkaan elämä nyt, kun on vakaa työnantaja ja toistaiseksi voimassa oleva työsopimus.) Joku saattaa vääntää kotonaan väitöskirjaa tai tehdä etätyötä - ei yksin kotona fyysisesti oleminen kerro, että vanhemmalla on mahdollisuus antaa samalla lapselleen riittävästi aikaa. Kotona oleva vanhempi voi olla myös niin kuilun partaalla henkisesti, että on sekä lapsen että vanhemman etu, että lapsi pääsee päiväksi leikkimään muualle ja tapaamaan muitakin lapsia ja aikuisia. Ei missään tapauksessa myöskään olisi oikein pistää "niitä, joilla työttömyyden vuoksi on enemmän aikaa" viemään lapsensa kauempana kotoa sijaitsevaan päiväkotiin "niiden, jotka sentään maksavat palvelusta" saadessa etusijan lähipäiväkodin paikkoihin. Tällainen nyt olisi kaukana oikeudenmukaisuudesta, kun oletuksena on tasa-arvoisessa yhteiskunnassa oltava, että kummankin lapset tarvitsevat paikkaa yhtä arvokkain perustein perheen varallisuudesta riippumatta. 

En osaa korjata ihmisten moraalia. Päivähoitopaikkojen ja muiden kaupungin tarjoamien palvelujen määrään, laatuun, sijaintiin ja hinnoitteluun minulla sen sijaan on mahdollisuus yrittää osaltani vaikuttaa.