Päivät menevät töissä nopeasti. Olen palannut vaihteeksi rakennussuunnittelun pariin; tänään olen paneutunut pohjanmaalla sijaitsevan kaupungin ammattioppilaitoksen urakkatarjouspyyntöjen vaatimiin piirustuksiin - miljoona ja yksi pientä asiaa vielä määritettävänä: ovenkahvoja, avautumissuuntia ja kynnyksiä, mitkä ikkunoista tehdään kiinteinä (vähempi karmia --> suurempi valoaukko, toistaalta hankalammin pestävissä), mitkä taas avattavina, minkä näköisiä ulko-ovien pitäisi olla, miten urakka rajataan, mistä jutuista sittenkin pitää pyytää erillisurakan tarjoukset? Miten mikäkin rakennusosa kooditetaan ja mihin mitkäkin määrittelyt fiksuimmin kirjataan, että oleelliset tiedot ovat oikean henkilön oikeaan aikaan helpoimmin löydettävissä? Onko saman projektin kimpussa ahertava arkkitehtiylioppilas jo selviytynyt annetuista hommista, mitä hänelle seuraavaksi, miten ohjaan oikein ja riittävästi mutta en liikaa? Minkä verran vielä ehdin itse paneutua tähän ennen kuin tulee muiden projektien kanssa katastrofi eteen, joko olisi sittenkin pitänyt ehtiä tekemään niitä muita, kaavoituspuolen aikaavievempiä hommia?

Tosielämässä arkkitehdin työstä 99% on tätä minunkin arkeani: projektinhallintaa, kokouksia, muistilistoja, mitoitusta, erilaisten selostusten kirjoittamista, tarkistuksia tarkistusten perään, piirustusten pieniä viilauksia detaljien tarkentuessa mitä lähemmäs toteutusta edetään, nimiöitä, pohjoisnuolia, rutiininomaista piirustusten laadintaa... Jonkin hetken myös värikarttoja, kaluste-esitteitä, laiteluetteloita, materiaalinäytteitä, tietokonemallinnuksesta innostuneille myös jonkin tietyn tilan tai näkymän 3D malliksi tietokoneella väsäämistä, mittakaavaihmisiä, tulostusasetuksia, jatkuvaa vastaamista  "eikö se ole jo valmis? Tähän on kulunut jo ihan liikaa tunteja"-huomioihin... Eikä se suurenmoinen ideakaan yleensä tule ryskyen kohti eikä tipahda syliin, kyllä sitä aika usein pitää hiljaa hiipien vaania ja metsästää, nukkua useiden öiden yli ja juosta hiukan perässäkin ennen kuin saa kiinni - vain huomatakseen, ettei saalis sittenkään ollut vielä tarpeeksi hyvä, ehkä nurkan takana olisi sittenkin parempi, toimivampi, linjakkaampi... 

Tällaisia ajattelin tänään, kun juttelin arkkitehtiylioppilaan (vain yksi toimiston kolmesta harjoittelijasta töissä maanantaisin) arkkitehtiammatin ruusuista ja risuista, kuvitelmista ja arkirealismista. Aika moni on ajatellut opiskelemaan pyrkiessään huimia yksilösuorituksia, alvaraaltomaista mainetta, unelmia omista aikaansaannoksista kansainvälisten arkkitehtilehtien kiiltäväpintaisilla värisivuilla, valkoista tyhjää pöytää ja rullalta rennolla pyöräytyksellä kahisten aukeavaa skissiä, jolle vaivatta paksulla kynällä luonnostelee heti ensi-ideasta upeaksi osoittautuneita luomuksia. Tätäkin tämä tietysti välillä on. Mutta pakko myöntää että harvoin. Suurimmalle osalle meistä arkkitehdeista ei noista kolmesta ensinmainitusta (yksilösuoritukset, sankariarkkitehdin maine ja kansainvälisesti julkisuutta saaneet työt) osu kohdalle yksikään.

Suosittelisinko ammattia lapselleni? En.

Vaihtaisinko itse alaa? En sitäkään. :)

* * * * *

Huomaan kirjoittaneeni arkkitehdin ajatuksista vaikka meinasin sivuta arkea vain lyhyesti ja kertoa sen sijaan (juhlasta! :) ... eikun...)  käyneeni sunnuntaina Lempäälässä tosi mukavassa ja onnistuneessa kestävän kehityksen perhetapahtumassa puhumassa kotien energiansäästövinkeistä ja yksilön hyvistä mahdollisuuksista vaikuttaa jo pienillä arkiteoillaan ilmastonmuutoksen hillintään. Poika piirsi minulle esitelmään aivan mainion havainnollistuskuvituksen ja avusti vielä h-hetkelläkin sinitarraamalla piirustuksia paikoilleen taustapahville piirtämäänsä taloon ja sen pihaan sitä mukaa kun puhuin. Loistomuksu, äidin suuri ilo. Ja tosiaan hyvä ja lämminhenkinen tilaisuus. Täytyypä yrittää järjestää vastaava Tampereellakin, konseptin kun saa kuulemma kopioida ja oma puheenvuorokin olisi nyt valmiiksi testattuna takataskussa.