Olen surullinen eilisestä, varmaan ihmiset yleisesti muutenkin. Verilöyly on väkisin tullut puheeksi jokaisen tapaamani ihmisen kanssa eilisestä iltapäivästä lähtien - siitä puhuttiin junassa, Vihreiden liikennetyöryhmän kokouksen aluksi, illalla kotona mieheni ja kyläilemään tulleen lapseni kummisedän kanssa, aamulla tarhalla eskariopen kanssa, nyt työpaikan kahvipöydässä. Surullisin olen kaikkien omaisiaan menettäneiden puolesta - eihän kukaan voi aavistaa tuollaista lopputulosta lapsen (saati kuusikymppisen äidin) kouluun lähettäessään.

Mietin myös, mitä ajattelevat ampujan vanhemmat. Miltä tuntuu, kun oma lapsi vihaa "ihmisyyttä ja ihmiskuntaa" niin paljon, että on valmis tappamaan sen vuoksi. Kenelle hän kostaa ja mitä?

Heti ensimmäiseksi kuullessani tapauksesta ajattelin, että joku on sairaasti ihaillut jenkkilän vastaavaa tapahtumaa, saanut siitä kimmokkeen toimia samoin. Aamun sanomalehti vahvistaa näin olleenkin. Jokelan ampuja on ollut kymmenvuotias kuullessaan teosta - mitä silloin on liikkunut kymmenvuotiaan päässä, missä välissä järkytys muuttui ihailuksi? Miksi kukaan ihailee terrorismia, vieläpä tavoitteiltaan täysin absurdia terrorismia? Lapseni kummisetä kysyi hyvän kysymyksen: miksi meilläkin media mässäilee väkivallalla, uutisoi viimeistä piirtoa myöten juuri tällaiset maailman tapahtumat? Tarvitsemmeko me todella tiedon kaikesta sodasta, väkivallasta ja häiriintyneestä käytöksestä jota maailmalla on? Tarvitsemmeko me ahdistavat uutiset asioista, jotka eivät tavallaan meitä kosketa (muutoin kuin osana globaalia yhteiskuntaa)? 

Toisaalta maailmaa ei tietystikään paranneta sillä, että sen tapahtumista vaietaan. Eikä sillä, että syntyneeseen turvattomuuteen reagoidaan sen aiheuttaneiden syiden sijaan. Vastaus siihen, että ihminen ampuu koululla summamutikassa muita ei ole se, että koulujen oville asennetaan metallinpaljastimet. Pelkoa eivät torju valvontakamerat eivätkä julkisissa tiloissa pasteeraavat aseistetut vartijat. Itse asiassa nämä vain lisäävät turvattomuutta! Toimenpiteen on etsittävä muualta: miten ehkäistä lapsen eristäytyminen ja ystävättömyys, miten saada ihminen tajuamaan itsensä yhteiskunnan osaksi eikä ulkopuoliseksi, miten tehdä päätöksenteosta avointa ja asioihin vaikuttamisesta ihmisille helppoa tai ainakin tajuttavaa, miten ehkäistä eriarvoisuutta, miten tehdä maailmasta reilumpi - sillä mistäpä muusta viha yhteiskuntaa kohtaan syntyisi kuin ihmisen pohjattomasta ulkopuolisuuden ja voimattomuuden, vaikutuskyvyttömyyden tunteesta; käsityksestä, että maailma on epäreilu eikä parannuskeinoja ole.

Pakko taas toistaa itseäni: yhteiskunta on juuri se, joksi ME sen teemme. Se on epäreilu, jos sen annetaan olla ja jos itse sen osina toimitaan epäreilusti. En minä yhteiskuntaa yksin miksikään voi muuttaa, mutta omalta osaltani voin kuitenkin. Ja kaikkien  "omista osista" yhdessä muodostuu kokonaisuus.