Lapseni kysyi tänään miksei oo sellaista purkkaa, jolla äiti pääsis eroon kahvinjuonnista, kun on kuulemma jotakin eroon-tupakasta-purkkaakin. Mutisin siinä aamukahvia keittäessäni jotakin kahvihetken mukavasta tunnelmasta ja lämpimän, piristävän juoman aamulla juomisen ilosta, jota ei saisi purkkaa jauhamalla, mutta vastaus oli silti onneton. Päätän noin neljästi vuodessa aloittaa paremman, kahvittoman elämän. Kerran onnistuinkin jo lähes viikoksi. Pahe ei toki ole suuri, mutta ulkomailta roudattavan riistoviljellyn miedon huumeen päivittäisessä nauttimisessa ei sittenkään ole mitään mieltä, jos tuota järjellä ajattelee.

Isältään ekaluokkalaisemme kysyi jokin aika sitten, miksi koulua voi hoitaa puhelimella kotoa käsin, kun kerta työkokouksetkin voi. Niinpä. Vaikka koulussa fyysisesti paikalla ololle löytyy varmasti monia muitakin hyviä selityksiä kuin me vanhemmat olemme sorvanneet, on usein silti ihan pakko ihailla muksun järjenjuoksua, asioiden loogisen yhdistelyn kykyä ja tervettä maailman kyseenalaistamisen taitoa. 

Itse mietin tänään mihin 36-vuotias nainen käyttää aikansa. Ja miksi.

Tänään sain iloisen yllätyksen: yksi Tampereen polkupyöräilijöiden kantavista voimista lupasi vaalitukena huoltaa pyöräni. "Pitäähän sen olla kunnossa, ei noin hienoa mainosta ole kellään muulla". Tein siis aamulla pienen mutkan työmatkaan ja vein matkalla pyöräni vaalihuoltoon. Sain tilalle lainapyörän, itse asiassa testasin vasta ensi kertaa kapearenkaista maantiepyörää. Vähän jännitti jarrutella pelkillä käsijarruilla, kun olen tottunut sekä jalka- että käsijarruun... 

Aioin tehdä aamupäivän tehokkaasti kaavoitusprojektia, jonka kimppuun en tosiasiassa ehtinyt tänään lainkaan. Aamun selvittelin toisen projektin pieniä ongelmia ja epäselvyyksiä, vastailin kiireellisimpiin sähköposteihin (ja juutuin kirjoittamaan myös ihan muita kuin pakollisia sähköposteja... :) ) Hotkaisin kotoa evääksi tuodut tähteet noin suunnilleen seisten ja mikroaaltouunin epätasaisesti lämmittäminä. Iltapäivä meni työpalaverissa. Sen jälkeen soitin Tampereen kaupungin joukkoliikenteen tilaajapuolen johtaja Mika Periviidalle pyytääkseni häntä Suomen Liikenneliiton liikenneaiheiseen keskustelu- ja vaalipaneelitilaisuuteen alustamaan Tampereen seudun joukkoliikenteestä ja sen tulevaisuudennäkymistä. SuLin toiminnanjohtajan sopima tilavaraus on sunnuntaille, joka tietysti on virkamiesten vapaapäivä, MP lupasi auliisti tulla joskus toiste. Hädin tuskin selvisin puhelimesta ennen kuin pari yliopisto-opiskelijaa tuli tekemään haastattelua johonkin yliopiston opiskelijoiden harjoitustutkimukseen Tampereen liikenteestä ja kaupunkirakenteesta. Aihe oli tosi mielenkiintoinen, kyllähän tuosta ilokseen puhuu. Haastattelu oli myös kiitettävän nopea, puolella tunnilla selvittiin. Hetken vielä jatkoin töitä, sen aamun "ongelmallisemman" projektin parissa.

Ystävätär pyysi minua laulutreeneihin sellaiseen lauluporukkaan, johon olen itse intoillut päästä mukaan, mutta kieltäydyin silti siitä: olin aikonut mennä kuuntelemaan Tampereen sitoutumattomien kaavoitus-vaali-iltaa (koska aihe kiinnostaa, puhujat olivat tuttuja ja olisi ollut mielenkiintoista kuulla miten he käsittelevät kaavoitusaiheita), mutta viime hetkellä peruin senkin ja lupasin sen sijaan miehelleni "vapaaillan", kun minulla poissaoloiltoja kotoa on ollut viime aikoina kertynyt taas riittämiin ja mieskin on kaivannut aikaa veneen talviteloille laittoon, peräkärryn vanerikuomun kunnostukseen ja ihan vaan olemiseen. Joku prioriteettijärjestys sitä on sentään oltava.

Aion siis lähteä töistä aikaisin, että olisin hyvissä ajoin kotona. Päivällä vielä lupailin, että osallistuisimme lapsen kanssa vihreiden vaalikopille leivottavan vegaanipullan leivontatalkoisiin, kun sellaiset kerrankin pidettiin lähellä kotiamme Härmälässä. Lapsikin oli innostunut asiasta, pullan leipominen on aina kivaa. Pääsin töistä vasta viideltä, muistin vasta lähtiessäni, että oli ostettava uusi pyörän etuvalo eilen hukkaamani tilalle, kävin kaupassa, huomasin unohtaneeni lainapyörän pyörälaukun työpaikalle ja palasin sinne, pyöräilin lopulta vesisateessa hakemaan omaa pyörääni kotihuollosta, sain huollon sisältöselosteen lisäksi asiantuntevaa opastusta vaihteiden ja jarrujen säädöistä mutta pääsin siis lopulta lähtemään kotiinpäin vasta kuuden maissa ... kuullakseni matkalla että pullatalkoissa oli jo viimeinen taikina menossa. Eli en sitten osallistunut kaavoitusiltaan, pullatalkoisiin enkä tullut ajoissa kotiin päästämään miestäni omiin hommiinsa. "Jonkun prioriteettijärjestyksen" lisäksi on myös toisinaan vaihdettava suunnitelmia lennosta, aina ei kaikki mene ihan niin kuin on suunnitellut. :)

Kun pääsin litimärkänä kotiin (sadevaatteet unohtuivat aamulla), Pirkanmaan vihreistä soitettiin yhteismainoksen taitto-ongelmista. Hotkaisin miehen ahkeroiman keittopäivällisen noin suunnilleen seisten ja ryntäsin tietokoneelle kommentoidakseni luonnoksia, joita ei sitten tullutkaan ennen kuin huomattavasti myöhemmin. Pelasin lapsen kanssa erän Carcassonnea ja luin pari lukua Ella-sarjan Varokaa lapsia -kirjaa. Saatuani muksun petiin olenkin tässä puoli yötä kommentoinut ja luonnostellut muutosehdotuksia ensin vihreiden yhteismainokseen, sitten vaaliesitteeseeni, päivittänyt nettisivulta pari vanhentunutta asiaa (mutta en vieläkään saanut kaupungin mittakaavaan tarkennetuista vaaliteemoista kirjoitettua sinne sen enempää) ja nyt ihmetellyt blogia.

Näihän se päivä hyvin kuluu. Välillä en suoraan sanoen itsekään meinaa ymmärtää miksi ihmeessä teen asiat niin kuin teen. Hetkittäin käy kyllä mielessä, että elämä ilman erinäisiä järjestöharrastuksia ja politiikkaa (ja ennen kaikkea ilman pakkomiellettä yrittää edes omalta osaltaan korjata maailmassa eteen tulevia epäkohtia!) olisi huomattavasti helpompaa.

Sain tänään luettavakseni Etelä-Alvarin (Etelä-Tampereen asukasosallistumisryhmän) kirjasto- ja ikäihmisten palvelujen alatyöryhmien muistion. Kirjastopalvelujen "kehittäminen" erityisesti mietityttää. En ollut kirjastotyöryhmän tapaamisessa, siksi ehkä en ymmärrä miksi pitäisi luoda "aluekirjasto". Onneksi asukkaiden mielipiteeksi oli sentään kirjattu, että aluekirjasto ei saa tarkoittaa nykyisten sivukirjastojen lakkauttamista vaan uutta kirjastoa näiden lisäksi.

Kirjaston pitää olla lähellä kotia. Miksikö? Että sinne tulisi mentyä helposti ja usein. Että voisi käväistä vaikka päivittäin lukemassa lehtiä. Että ei olisi kynnystä käväistä vaihtamassa lainassa olevat kirjat uusiin. Että ehtisi kirjastoon vielä viime minuutillakin, kun tajuaa eräpäivän olevan käsillä tai loman alkamassa. Ennen kaikkea, että lapsi voisi mennä kirjastoon turvallisesti kotoa kävellen.

Kirjaston hyvä sijainti on koulun yhteydessä tai sen lähellä. Miksikö? Että kirjaston materiaalit olisivat koululaisten käytössä sekä koulujuttuja että harrastuksia ajatellen. Että kirjastoon olisi helppo piipahtaa koulumatkalla. Että sekä koulun ja kirjaston tilat olisivat joustavasti käytettävissä asukkaiden kokoontumistarpeisiin ja iltojen harrastustoimintaan. Että ekaluokkalaiset voisivat jatkossakin olla ylpeitä omasta kirjastokortista ja viikoittaisista vierailuista kirjastoon, josta kukin saa lainata viikon "pulpettikirjan". Että opettajat ehtisivät viedä oppilasryhmät kirjastokäynneille peruskoulun myöhemmilläkin luokilla ilman työläitä ja monimutkaisia aikataulujärjestelyjä. Miten koululainen menee kirjastoon, joka on naapurikaupunginosassa vaihdollisen bussiyhteyden päässä?

Entä koulu sitten, missä se sijaitsee? Jos en toistaiseksi ymmärrä aluekirjaston autuutta, en kyllä ymmärrä viime aikojen hinkua lakkauttaa koulujakaan. Juu, ymmärrän kyllä, että lapsiperheet muuttavat Tampereen naapurikuntiin ja oppilaita on joissakin kouluissa vähemmän kuin ennen. Silti tuntuu kohtuuttomalta tämä vimma hakea säästöjä. Kuinka paljon lopulta säästetään siinä, että ala-asteikäisen koululaisen koulumatka muuttuu pitkäksi ja vaaralliseksi? Ehkä lasta suojelevat vanhemmat alkavat kuljettaa jälkikasvua autolla. Ehkä syntyy enemmän liikennettä, tarvitaan enemmän parkkipaikkoja, kaistoja, eritasoliittymiä ja alikulkutunneleita. Mitä jos muutos vaikuttaa muuhunkin kuin koulumatkaan? Meluun, turvallisuuteen, viihtyisyyteen, sosiaalisten kontaktien mahdollisuuksiin, oman asuinalueen ja sen ihmisten tuntemiseen... Koulun ryhmäkoko vaikuttaa palkattavien opettajien ja tarvittavien koulutilojen määrään. Mitä vähemmän ryhmiä, sitä vähemmän tiloja ja opettajia, sitä suuremmat säästöt. Mutta miten lasketaan kääntöpuolen hinta? Otettaisiinko käyttöön ympäristöarvoluku ja onnellisuusindeksi?

Ala-asteen koulun pitää sijaita lähellä kotia. Miksikö? Että lapsi voisi kulkea sinne itse, kävellen, turvallisen koulumatkan. Että koulukaverit olisivat lähiympäristöstä ja helposti tavattavissa vapaa-aikanakin. Että vanhemmatkin olisivat lähiympäristöstä ja tuntisivat niin koulun kuin toisten oppilaiden vanhemmatkin. Että koulun ympäristöön muodostuisi "kylä" kaupungissakin.

Koulujen lakkautusuhka leijuu yhtäkkiä useiden kaupunginosien päällä. Kun Muotialan vanhemmat älähtivät, siirtyi oppilaiden pakkosiirrätysuhka yhtäkkiä Järvensivuun. Nyt älähtävät Järvensivun vanhemmat, oikeutetusti. Mistäköhän seuraavaksi yritettäisiin siirtää ala-astelaisia Nekalaan, johon tarvitaan lisäoppilaita? Ehkä tästä keskustellaan seuraavaksi Etelä-Alvarissa. Tai sitten kymmenittäin eri kaupunginosia käsittävän alueen asukasosallistujaryhmälle annetaan jälleen mietittäväksi vuosittaisen 5000 euron aluerahan käyttämisen kaltaisia oleellisia tehtäviä.