Blogin kirjoittaminen on osoittautunut näin alkuunsa hankalammaksi kuin osasin odottaa. Kirjoittaessa itsesensuuri iskee helposti. Mielipiteille pitää olla faktaperusteluja. Niiden etsiminen puolestaan vaatii hieman aikaa ja vaivaa, vaikka onkin ehdottoman tärkeää, opettavaista ja mielenkiintoista.

Suurimman osan ajatusteni taustoista poimin sanoma- ja aikakauslehdistä: Hesarista, Aamulehdestä, Talouselämästä, Tekniikka&Taloudesta, Tamperelaisesta, Pirkkalaisesta... Leikkelen lehdistä artikkeleita asioista, joista haluaisin lisätietoa tai joihin haluaisin itse palata blogissa tai mielipidekirjoituksissa, edustajanakin. Näitä lehtileikkeitä on alkanut kertyä kiusaksi asti pianon päälle, aamiaispöytään, reppuun ja sängyn viereen. Ymmärtäväinen aviomieheni on yrittänyt urheasti kestää alati pahenevaa leikkelekaaosta ja mustasukkaisuuttani rästiin jääneiden, lukemista odottavien lehtien pinoista. En voi muuta kuin toivoa miehelle edelleen pitkää pinnaa; tuskin intohimoinen suhteeni tietoon, tutkimukseen, kirjoihin ja lehdistöön tästä muuttuu, kävi vaaleissa miten tahansa.

Lähes päivittäin törmään asiaan tai pariin, joita tekisi mieli kommentoida! Välittömimmistä kommenteistani ovat saaneet ”nauttia” työkaverit kahvipöydässä – he jos ketkä tuntevat mielipiteeni ja käsitykseni maailman menosta! Voin siis olla reilusti onnellinen lähimmän esimieheni välittömästä ensireaktiosta kansanedustajaehdokkuuteeni: ”No sinä olisit kyllä juuri oikea ihminen siihen hommaan!” (Vasta seuraavat kommentit olivat niitä, joita olin osannut odottaa: ”Paljonkohan se kampanjointi vaatii poissaoloa työstä?” ja ”Muu puoluevalinta olisi kyllä voinut olla firman kannalta hyödyllisempi…”)

Viime päivien pohdintani ovat käsitelleet toisaalta Tarastin työryhmän aikaansaannoksia, maankäyttö- ja rakennuslain muutospaineita ja juuri viime viikolla käymälläni Efekon Kaavoitusprosessin peruskoulutus -kurssillakin ilmassa ollutta ”näin puolustaudutte kaavoittajina kansalaisten kaavoitusta turhaan viivyttäviltä valituksilta” -asennetta, toisaalta valtiovarain käyttöä ja suuruusluokkia ministerin Saarelan nimissä esitetyn ystävyysseurojen ja kulttuurilehtien tuen leikkauksien aiheuttaman polemiikin pohjalta. Näistä enemmän seuraavissa kirjoituksissa.

* * * * * * * * * * *

lisäys 1.12.2006:

Sunnuntaina, palatessani junalla Helsingistä Vision Vihreä vaikuttaja –koulutuksesta, silmäsin viimein reppuuni päiviksi unohtuneen torstaisen Hesarin. Siinä kerrottiin Gallup Internationalin kyselytutkimuksesta, jonka mukaan 32% suomalaisista kokee terrorismin uhkana maan turvallisuudelle.  

Verrattuna muihin maihin pelkääjien osuus on Suomessa vähäinen - vain kolmessa maassa terrorisminuhkaan uskotaan vähemmän. Meille terrori on kuitenkin uusi uhka, ehkä siksikin sen uhkana kokevien osuus, kolmannes väestöstä, tuntuu yllättäväänkin suurelta. Kyselyn tulos on osoitus uhkakuvien muutoksesta. 

Kotona luin samaisen lehden sunnuntainumerosta, miten peräti kolmannes suomalaisista hyväksyy kuolemanrangaistuksen. Onko se osa samaa ilmiötä? Kun pelätään, ollaan toisaalta valmiit kostamaan. Kun ollaan itse valmiita väkivaltaan ja tappamiseen ”hyvän nimissä”, tarvitsee pelätä muista samaa.

Terrorismin syntysyille on varmaan lukuisia virallisia ja tutkijoiden vahvistamia selityksiä. Maalaisjärjellä ajattelen terrorismin syntyvän katkeruudesta, epätasa-arvon kokemuksesta ja siitä virheellisestä käsityksestä, että tuhoamalla tai kostamalla voisi voittaa pysyvää hyvää. Ei voi. 

Varmimpia terrorismin ehkäisykeinoja ovat pienet tuloerot, perustarpeiden (ravinto, suoja) riittävyys, uskonnon- ja sananvapaus ja kansalaisten tasavertaiset mahdollisuudet opiskeluun ja työntekoon. Terrorismia ei ehkäistä aseellisella varustautumisella eikä pahuutta maailmasta vähennetä kuolemanrangaistuksilla.