Kansanedustajat äänestivät tiistaina opintotuesta, osa heistä vastoin omia puheitaan, kantojaan, lupauksiaan, jopa omia esityksiään! Opiskelijoiden vaatimaa opintorahan korotusta ei tullut.

”En halunnut rikkoa hallituspuolueissa toimimisen pelisääntöjä” hallituspuolueen edustaja perustelee äänestyskäyttäytymistään (HS 20.12.2006). En halua moittia. Eri puolueilla on erilaiset säännöt ja niiden mukaan on tietysti pelattava. Hallitus noudattaa hallituskuria ja useimmat puolueet puoluekuria.

Vihreitä syytetään ajoittain arvaamattomuudesta - puolueellahan ei tunnetusti puoluekuria ole, vaan edustajat äänestävät aina kukin oman moraalinsa ja arvojensa mukaan. Puoluekurin puolustuksissa kurin arvellaan takaavan sen, että äänestäjät voivat ennalta olla varmoja puolueen kannasta ja äänestystuloksesta. Vuosikausia keskusteluissa olleissa asioissa näin varmaan onkin. Tosin vuosikausia keskusteluissa olleista asioista ”kurittomien” Vihreidenkin kannat kyllä tunnetaan ennalta.

Joskus (ja oman käsitykseni mukaan useinkin) puoluekurin ja arvattavuuden kanssa käy köplästi: äänestäjän näkökulmasta puoluekuri tekeekin ehdokkaan kannoista arvaamattomia! Puoluekuria noudattavassa puolueessa edustaja joutuu joissakin tilanteissa – kuten em. opintotukiasiassa – äänestämään puolueen valitseman linjan mukaisesti omaa mielipidettään ja omia arvojaan vastaan. Ennen puolueen kannan virallista muotoutumista yhtä puhunut edustaja saattaakin siis tosipaikan tullen äänestää toista, kun mahdollisesti ihan eri mieltä oleva enemmistö tai joissakin tapauksissa pikakokouksen pitänyt puoluejohto määrittää koko porukan yhteisen linjan.

Vihreiden puoluekurittomuus on lopulta rikkaus ja äänestäjän etu. Kun puolueella ei ole puoluekuria, Vihreät edustajat joutuvat ensiksikin paneutumaan käsiteltävien asioiden taustoihin oikein todella muodostaakseen oman kantansa. Työmoraali on korkealla, kun ”puolueen linjalla” ei voi ratsastaa, vaan mielipiteensä on osattava perustella ja äänestyskäyttäytymisensä poliittiset seuraukset kannettava itse. Toisekseen äänestäjä voi yksittäisen ehdokkaan arvoihin ja tekemisen tapaan tutustuttuaan luottaa tämän toimimiseen kaikissa tilanteissa ja kaikissa eteen tulevissa kysymyksissä näiden arvojen ja päämäärien mukaisesti.

Politiikassa se on mielestäni melkoinen etu se!

Olin eilen perheen kanssa kirjastossa. Lapsi lainasi Mauri Kunnaksen merirosvokirjan kolmannen kerran ja sen lisäksi ainakin seitsemän eläinkirjaa. Minä hymähtelin Aamulehden lainausta Pohjalaisen kolumnista ja yritin lukea sitä miehellekin ääneen: "Mikä kuitenkin on harjoitetun naistutkimuksen suurin puute? Se on miesnäkökulman puute." Miestä ei hymyilyttänyt - huomio taisi mennä lapsen juuri silloin lehtiosastolle retuuttamaan kirjavuoreen.

Jorma Ollilan lausuttua mielipiteensä naisjohtajien tarpeellisuudesta ja Kirsi Pihan kirjoitettua Äitijohtaja -kirjansa on puhetta naisten johtamistaidoista riittänyt. Talentumin nettikeskusteluissa nainen tilittää:

 "...Kukaan ei tunnu ottavan huomioon näissä keskusteluissa että naisella ja miehellä on biologisia eroja ja eroja myös käyttäytymisessä. En oikein usko miesten hoitamisviettiin. Mieshän on luotu valloittamaan uusia elintiloja ja nainen huolehtimaan jälkikasvusta. En voi mitenkään uskoa, että nämä erot olisi mihinkään kadonneet biologisen kehityksen kannalta näin lyhyessä ajassa. Mutta minusta on hullua, että näistä biologisista ja psyykkisistä eroista huolimatta väkisin ajetaan tasa-arvoa. Ja kuka siitä kärsii. Lapset!"

Tekee mieli älähtää isyyden arvostuksen puolesta. Luetaanpa kommentti vaihteeksi toisin päin: MIESKÖ siis ei ole kelvollinen lasta hoitamaan?! Eikö mies voi tasa-arvoisesti valita haluaako olla kotona lasten kanssa vai uraohjuksena maailmalla? Kuka puolustaa isien oikeutta perhearkeen, isien ja lasten yhteistä aikaa?

En myöskään millään suostu hyväksymään ajatusta, että lapseni kärsisi poissaollessani isän kanssa vietetystä ajasta. Mieheni on hyvä ja rakastava isä, jonka kykyyn huolehtia jälkikasvusta voin hyvillä mielin luottaa. Imetysvaiheen jälkeen en ole tunnistanut omassa parisuhteessani biologisia eroja, jotka vaikuttaisivat kykyymme huolehtia yhteisestä lapsesta kumpikin parhaamme mukaan.

Entä naisten ura-haaveiden kyseenalaistaminen? Kyky ja halu huippu-uralle on kokemukseni mukaan enemmän luonne- kuin sukupuolikysymys. Ei pidä olettaa kaikkien naisten (sen paremmin kuin kaikkien miestenkään!) olevan samanlaisia tai haluavan samaa elämältään. Kaikki naiset eivät ole äitejä eivätkä kaikki miehet tavoittelemassa loistavaa uraa perheen kustannuksella. (Sterotyyppisten ennakkoasenteiden asettaminen on sekin osoitus yhteiskunnassa kohdattavista asenteellisista esteistä, joita kaupunkisuunnittelijan näkökulmasta sivuan diplomityössäni.)

On siis ehdottoman väärin sekä itseäni että perhettäni kohtaan, jos uramahdollisuuteni naisena tai mieheni mahdollisuus osallistua tasa-arvoisesti lapsen kasvatukseen riippuvat sukupuolesta eivätkä esim. älyllisistä ja sosiaalisista ominaisuuksista sekä omasta tahdosta, paneutumisesta ja prioriteeteista.

Vain nainen synnyttää ja (luomu)imettää. Silti vanhempia on jälkikasvusta huolehtimassa kaksi. Yhteiskunta tarjotkoon tasa-arvoisia mahdollisuuksia niin johtajuuteen, vanhemmuuteen kuin johtajana tai vanhempana olemattomuuteenkin sukupuolesta riippumatta. Tämä on tasa-arvoa ilman mainittua "väkisin ajamista".