Mietin tänään kansalaisvaikuttamista. Olen menossa haastateltavaksi aiheesta Utain-lehteen. Aktiivisena yhdistystoiminnan ja politiikankin harrastajana sovin siis ilmeisesti laatikkoon "kansalaisvaikuttaja".

Mitä sanahirviö kansalaisvaikuttaminen lopulta edes tarkoittaa? Kaikkea sitä, mitä osallistuvana kansalaisena voi, tai ainakin haluaisi ja siksi yrittää saada aikaan. Näin siis ainakin periaatteessa, luulisin. Mutta onko vaikuttamista, että vain puhuu aiheesta? Onko vaikuttamista, että kirjoittaa blogiin tai lehden yleisönosastoon? Entä se, että osallistuu jonkin yhdistyksen toimintaan - sellaisenkin, jossa puhutaan tärkeistä aiheista, mutta ei ehkä saada mitään hyvää mieltä näkyvämpää konkreettisesti aikaan? Onko vaikuttamista osallistua mielenosoituksiin? Onko vaikuttamista vasta se, että tekee itse jotakin konkreettisesti? Entä jos tekoa ei kukaan noteeraa? Onko kansalaisvaikuttaminen sama vai eri asia kuin kansalaisaktivismi? Minäkin pyrin saamaan jotakin oleellista aikaan puhumisellani ja toiminnallani, mutta en tunne itseäni aktivistiksi, ainakaan sanan kärjistetyimmässä mielessä.

Taiteilija Pekka Niskanen kysyi minulta juuri hiljan, puhelimessa Tampereen polkupyöräilyn surkeaa tilaa ihmetellessään, pelkäänkö mielenosoittamista. Pelkäänkö?! En ymmärrä miksi pelkäisin. En silti tunne kulkueissa marssimista omaksi vaikuttamiskeinokseni - se toimii, kun halutaan viedä huomio johonkin asiaan, mutta ei sittenkään aina eikä varsinkaan aina toivotuin seurauksin. Kenet vakuutti hoitajien palkkapyyntöjen välttämättömyydestä nimenomaisesti se, että pari ihmistä konttasi Helsingissä Mannerheimintietä hoitajien puolesta? Se oli aktivismia, mutta ei vaikuttamista, sillä "puolesta" ei kerro mikä asia mättää eikä sitä, millä ja miten epäkohdat korjattaisiin. On oleellista etsiä vastauksia ja ratkaisuja, ei valittaa. Olen minäkin täysin valmis osoittamaan mieltäni silloin, kun en millään muulla keinoin saa ääntäni kuuluviin ja sanomaani perille. Mutta ensin pitää tietää mitä ja kenelle haluaa sanoa.

Olen omassa toiminnassani siis pyrkinyt "osoittamaan mieltä" omalla tavallani, kertomalla miten voisi olla toisin - vaikkapa osoittamalla Tampereen polkupyöräilijöiden autottoman päivän tempauksessa konkreettisella esimerkillä, miten vähän tilaa yksisuuntainen pyöräkaista Hämeenkadulla veisi. Olen kirjoittanut ja puhunut siitä, miten tärkeää saasteettomien liikennemuotojen (tässä nimenomaan pyöräilyn) edistämiseksi olisi, että pyöräily olisi mahdollista, sallittua ja sujuvaa myös talvella. Tänään sain juuri näistäkin asioista kaupungin organisaatiossa vastaavalta apulaispormestari Tarja Jokiselta sähköpostia (ja samasta hän näkyy kirjoittavan blogissaan): hän oli kävellyt Hämeenkatua pyöräilyasioita pohtien ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että Tampereen polkupyöräilijöidenkin puheenvuoroissaan esittämät pyöräkaistat olisi sinne mahdollista järjestää. Olen ehkä onnistunut osaltani tuomaan keskusteluun jotakin, jolla on merkitystä, ja joka toivottavasti muuttuu reaalielämässä paremmaksi liikenneympäristöksi. Olenko siis kansalaisvaikuttaja? Tunnen olevani ennemmin erittäin tavallinen tamperelainen keski-ikäistyvä nainen.