Vaikuttava kansalainen
30.10.2007

Mietin tänään kansalaisvaikuttamista. Olen menossa haastateltavaksi aiheesta Utain-lehteen. Aktiivisena yhdistystoiminnan ja politiikankin harrastajana sovin siis ilmeisesti laatikkoon "kansalaisvaikuttaja".

Mitä sanahirviö kansalaisvaikuttaminen lopulta edes tarkoittaa? Kaikkea sitä, mitä osallistuvana kansalaisena voi, tai ainakin haluaisi ja siksi yrittää saada aikaan. Näin siis ainakin periaatteessa, luulisin. Mutta onko vaikuttamista, että vain puhuu aiheesta? Onko vaikuttamista, että kirjoittaa blogiin tai lehden yleisönosastoon? Entä se, että osallistuu jonkin yhdistyksen toimintaan - sellaisenkin, jossa puhutaan tärkeistä aiheista, mutta ei ehkä saada mitään hyvää mieltä näkyvämpää konkreettisesti aikaan? Onko vaikuttamista osallistua mielenosoituksiin? Onko vaikuttamista vasta se, että tekee itse jotakin konkreettisesti? Entä jos tekoa ei kukaan noteeraa? Onko kansalaisvaikuttaminen sama vai eri asia kuin kansalaisaktivismi? Minäkin pyrin saamaan jotakin oleellista aikaan puhumisellani ja toiminnallani, mutta en tunne itseäni aktivistiksi, ainakaan sanan kärjistetyimmässä mielessä.

Taiteilija Pekka Niskanen kysyi minulta juuri hiljan, puhelimessa Tampereen polkupyöräilyn surkeaa tilaa ihmetellessään, pelkäänkö mielenosoittamista. Pelkäänkö?! En ymmärrä miksi pelkäisin. En silti tunne kulkueissa marssimista omaksi vaikuttamiskeinokseni - se toimii, kun halutaan viedä huomio johonkin asiaan, mutta ei sittenkään aina eikä varsinkaan aina toivotuin seurauksin. Kenet vakuutti hoitajien palkkapyyntöjen välttämättömyydestä nimenomaisesti se, että pari ihmistä konttasi Helsingissä Mannerheimintietä hoitajien puolesta? Se oli aktivismia, mutta ei vaikuttamista, sillä "puolesta" ei kerro mikä asia mättää eikä sitä, millä ja miten epäkohdat korjattaisiin. On oleellista etsiä vastauksia ja ratkaisuja, ei valittaa. Olen minäkin täysin valmis osoittamaan mieltäni silloin, kun en millään muulla keinoin saa ääntäni kuuluviin ja sanomaani perille. Mutta ensin pitää tietää mitä ja kenelle haluaa sanoa.

Olen omassa toiminnassani siis pyrkinyt "osoittamaan mieltä" omalla tavallani, kertomalla miten voisi olla toisin - vaikkapa osoittamalla Tampereen polkupyöräilijöiden autottoman päivän tempauksessa konkreettisella esimerkillä, miten vähän tilaa yksisuuntainen pyöräkaista Hämeenkadulla veisi. Olen kirjoittanut ja puhunut siitä, miten tärkeää saasteettomien liikennemuotojen (tässä nimenomaan pyöräilyn) edistämiseksi olisi, että pyöräily olisi mahdollista, sallittua ja sujuvaa myös talvella. Tänään sain juuri näistäkin asioista kaupungin organisaatiossa vastaavalta apulaispormestari Tarja Jokiselta sähköpostia (ja samasta hän näkyy kirjoittavan blogissaan): hän oli kävellyt Hämeenkatua pyöräilyasioita pohtien ja tullut vakuuttuneeksi siitä, että Tampereen polkupyöräilijöidenkin puheenvuoroissaan esittämät pyöräkaistat olisi sinne mahdollista järjestää. Olen ehkä onnistunut osaltani tuomaan keskusteluun jotakin, jolla on merkitystä, ja joka toivottavasti muuttuu reaalielämässä paremmaksi liikenneympäristöksi. Olenko siis kansalaisvaikuttaja? Tunnen olevani ennemmin erittäin tavallinen tamperelainen keski-ikäistyvä nainen.

 
Vihreän keskustelun iloa
16.10.2007

Olen iloinen ja helpottunut. Tänään oli Tampereen vihreiden keskustelutilaisuuksien sarjan avauserä: Oras Tynkkynen ravintola Artturissa alustamassa liikennepolitiikasta, nelisenkymmentä kuulijaa ja kaksi tuntia innostavaa ja innostunutta keskustelua. Väkimäärä ylitti odotukseni noin kolmellakymmenellä! Ehkä sekin osoitti jollakin tavalla, että ihmisillä on sittenkin halua osallistua, kuulla, oppia, tehdä ja vaikuttaa. Ja että muillakin kuin minulla on ollut intoa avoimeen poliittiseen keskusteluun, mutta vaikeuksia löytää sille sopivia foorumeita.

Yhteiskunta on mielenkiintoinen ja siihen pystyy vaikuttamaan. 

Ja maailmassa on paljon mainioita ihmisiä. 

 
Sinun, minun ja meidän kaikkien lapset
16.10.2007

No nyt puhuu ministeri asiaa! Stefan Wallin esittää vanhempainvapaiden uudistamista siten, että äidille varattaisiin 6kk, isälle 6 kk ja vanhempien jaettavaksi vielä yhdet 6 kk vapaita.

Mitäs hienoa tässä sitten on? No, yksinkertaisia tosiasioita ovat, että

a) kun isä ei imetä ja monet vanhemmat kuitenkin haluavat lapsensa luomuruokittavan (nykyisin kannustetaan jopa täysimetykseen aina 6 kk ikään saakka), äiti on tähän asti tullut ikään kuin automaattisesti pitäneeksi ison osan vanhempainvapaasta, ja että

b) kun äiti jää kotiin joka tapauksessa vähintään äitiysloman ajaksi eli vähintään kuukaudeksi ennen lapsen syntymää ja kahdeksi sen jälkeen, ja tältä ajalta on ehkä äidille maksettava palkkaakin (tämä riippuu työehtosopimuksesta), on potentiaalisen äidin palkkaaminen vielä tällä hetkelläkin työnantajalle taloudellinen riski, jota ei korvaa tieto siitä, että äiti oppii kotona verrattomia organisointi- ja johtamistaitoja.

Jos isän olisi realistisesti mahdollista olla lapsen kanssa kaksin kotona jopa vuosi, olisi työnantajalle ihan yhtä iso riski palkata mies. Sitä riskiä, että mies saattaa tulla isäksi vielä varttuneemmallakin iällä pahmentäisi sentään perheiden mahdollisuus joustoon, välttämättä isä ei olekaan poissa töistä kokonaista vuotta, vaan ainoastaan puoli...

On yksi askel tasa-arvoa, ettei työnantajan tarvitse miettiä sukupuolen aiheuttamia riskejä harkitessaan työntekijän palkkausta -siksi Wallinin julki lausuma ehdotus on loistava. Toinen askel olisi se, että työnantajat olisivat myös tasavertaisessa asemassa kustannusvastuun suhteen: ei olisi reilua sekään, että perheettömiä ja iäkkäitä palkkaamalla voisi noin vain kiertää työnantajalle vanhempainvapaista aiheutuvat harmit. Siksi pelkkä vapaiden tasaaminen vanhempain välillä ei riitä poistamaan ongelmia, vaan pitäisi myös tasata vanhemmuuden kulut työnantajien kesken.

 
<< Alkuun < Edellinen 31 32 33 34 35 36 37 38 39 40 Seuraava > Loppuun >>

Tulokset 109 - 111 / 165